cause im missing, can you find me

erään ystävän mukaan tytöt voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka tanssii, ja niihin jotka ei tanssi.

mun mielestä asiat ei oo näin yksiselitteisiä: tanssijat ja epätanssijat jaetaan vielä alaryhmiin: niihin tyttöihin jotka lukee, ja niihin jotka ei lue. niihin jotka pitää korkokenkiä ja niihin jotka haaveilee niistä. niihin jotka pitää sateesta, niihin jotka ei. niihin jotka tykkää välillä olla yksin kotona ja niihin jotka ei.

tietenkin on niitä poikkeuksia jotka vahvistaa säännön, eikä ihmisiä oikeastaan edes voi eikä saa lokeroida. miksi pitäisi tarkasti määrittää mikä erottaa ihmisiä, mikä yhdistää. koska lopulta tullaan siihen tulokseen ettei kukaan ole tismalleen samanlainen.  lokeroiminen on yksi niitä asioita joita mä vihaan. mitä se muille ihmisille kuuluu mihin pikkulaatikkoon mä kuulun?  muistan myös vieläkin kuinka paljon mua nakersi kun mun entinen poikaystävä sanoi että mä oon yksi niistä tytöistä jotka tykkää ihan mistä tahansa kunhan se on sininen. mun piti todistaa se vääräksi, vaikka aika pitkälti se on totta.

ja kaiken tän jälkeen mä kuitenkin lokeroin. (että mä vihaisin itteäni jos tapaisin itteni)

jos tarpeeksi kauan kysellään kysymyksiä kuten äsken, päästään siihen, että ketkä ovat kuin minä, ja ketkä ei. joten tein ajatuskarttaa tai listaa (tai on vaikea määrittää mikä se oikein on) josta kartottelin itteäni.

selvisi että mä en ole niitä tyttöjä (enää) jotka tyhmentää itteään poikia varten. pistän kampoihin jos asia ei oikeestaan merkitse mulle kauheesti mutta useimmiten jäädyn ja en osaa puolustautua jos se on mulle yhtään isompi asia. oon niitä taivaanrannan maalareita jotka ei tykkää pukeutua kauheen silmään pistäviin väreihin, mutta jotka tykkää kerroksista ja isoista kaulahuiveista. tykkään kamalasti pimeistä vuodenajoista (en silti sano että kesässä ja keväässä olisi mitään vikaa) ja kahvista, vaikka mua inhottaa huimasti ollaa riippuvainen mistään. valtsisin paljon mieluummin vanhan kaksikerroksisen talon kuin uutta. yritän kovasti ilmasta itteäni, mutta en oo vielä ihan varma mikä on se mulle paras tapa. oon niitä tyttöjä joiden parhaat kaverit ei vaihdu, vaan luotan siihen että mun ystävät on mun ystäviä hautaan asti vaikka mikä olisi. oon niitä lapsia jotka on lievästi pettynyt sen vanhempiin, mutta joka on kuitenkin oivaltanut että vanhemmatkin on vaan ihmisiä ja luotan siihen että ne on tehny parhaansa, mutta aina ei voi väistää sitä, että pettyy. siksi mä kestän pettymykset nykyään aika hyvin (ellei kyse ole maailman ihanimmistä sammareista, vaikka niistäkin oon toipumassa jo hyvää vauhtia).

tulin lopulta siihen tulokseen että vaikka jokainen tyttö olisi kuinka erilainen tahansa, niin lopulta kukaan ei kieltäytyisi ajasta maailman ihanimman poikaystävän kanssa. se, miten tuon kyseisen ajan käyttäisi, se on niitä asioita joissa tytöt eroaa, ja kai sitäkin mikä meidät määrittää. mutta sehän on jokaisen oma asia.

listen to my moment