battle wounds

vähän aikaa sitten mun äidin puoleinen perhe kokoontui päivittäin telkkarin eteen. katsomaan hiihtoa. onko mitään tylsempää, ajattelin sillon. hiihtäminen on kamalaa ja vielä kamalampaa katsottavaa. eikä siinä ole mitään itua ja olen siinä surkea. en yleensä etene kuin kilometrin tunnissa, ja kammottavaa räpiköintiä se on.

äitipuolen joululahjaksi antama hiihtokurssi on todistamassa mun olleen täysin väärässä. positiivisesti. mähän osaankin hiihtää, eikä se olekaan niin hirveää! nyt mua kiehtoo se, miten maalla pääsee liikkumaan niin nopeasti. waaaau

latistin mun koko päivää jännittämällä sitä miten selviäisin tuon uuden lajin kanssa (tänään kun vielä mentiin itse asiaan, ei enää pertsaa eli perinteistä vaan luisteluhiihtoa) ja ylitin omat ja myös opettajan odotukset. oon tällä hetkellä kovin ylpeä itsestäni, ja vaikka oon tän jo ennenkin tiedostanut, mulle tekee ihan hyvää, että mut heitetään mun mukavuusalueen ulkopuolelle.

vaikkakin mua lievästi kyrsii ettei koko toi kurssi ollut mun oma idea, enkä sinne iha vapaaehtoisesti olisi menny, se onkin ollut aika kiva juttu. ehkä osa mun ennakkoluuloa koko hommaa kohtaan johtu just asenteesta, mutta koska ei sellasia asioita myönnetä (ainakaan ihan kokonaan) niin kyllä mua inhottaa se, miten jollain muulla on kokonaan valta saada mut menemään jonnekin minne en halua.

onneksi kuitenkin pakotti. koska kyllä hiihtäminenkin on ihan kivaa, kun sitä oppii.