pitkään aikaan ollu näin lukossa oleva olo
vihaan tätä tunnetta, kaikki on hyvin
ja maailma murtuu, samaan aikaan
ehkä oon nyt lukenu liikaa sodasta koska on sellanen olo ku olisin siellä itekin. ku olisin myös ollu kuopassa, rintamalla kuolleen miehen kanssa kenet mä tapoin. ku olisin myös ollu katolisessa sairaalassa kun miehet yrittää lopettaa sen älyttömän vitutuksen puuttuvasta jalasta työntämällä haarukan sydämeen. mutta en mä siellä oo ollu,
oon ollu kotona lukemassa sinisellä nojatuolilla ja vaikka mä ajattelen että kirjan kuvailu on niin realistista et tuntuu ku olisin itekin siellä, tiedän sen miten vähän oikeasti tiedän sodasta.
sen tiedän että vihaan sotaa. on järjetöntä ajatella että ihmiset on niin kehittyneitä ja viisaita ja kaikkea paskamahtavaa, ja silti, sota. Älyttömästi kuolleita , joilla on kaikilla se asia yhteistä että niiltä riistettiin niiden oikeus elää ja kuolla rauhassa. with all this, uskoisin että on oikeutettua sanoa että oon pasifisti. sotamiehen tytär, pasifisti.
ei mun maailma oo sortumassa
otan vaan kirjan liian läheisesti
empaattisesti
haluun ottaa kirjan henkilöiden aseman
että ne pääsis pois sieltä
pois rintamalta mihin tahansa muualle
niiden maailma on sortumassa
ja ne mä haluan pelastaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti